Sosiaalisen median rooli kaupunkisuunnittelussa kiinnostaa tutkijoita ainakin kahdesta eri syystä. Ensinnäkin, käyttäjien sosiaalisessa mediassa tuottamat sisällöt voivat tarjota aivan uudenlaista informaatioita ihmisten toiminnasta ja kokemuksista kaupunkiympäristössä. Toiseksi sosiaalinen media tarjoaa kanavan ihmisten omaehtoiselle organisoitumiselle ja vaikuttamiselle, kaupunkiaktivismille. Lisäksi sosiaalisen median palvelut tarjoavat tietysti mahdollisuuksia myös hallintojohtoiseen osallistamiseen.
Vaikka sosiaalisen median yhteisöpalvelut rantautuivat Suomeen Facebookin johdolla jo yli 10 vuotta sitten, on somen käyttö kaupunkisuunnittelussa vasta lapsen kengissä. Sosiaalista mediaa ei voida ainakaan kaikilta osin kiittää demokratian edistämisestä, mutta silti näyttää siltä, että julkiselle kansalaislähtöiselle kaupunkisuunnittelukeskustelulle on tarvetta ja some tarjoaa siihen välineen. Tämä on mielestäni hyvä syy tutkia kaupunkisuunnittelun parissa toimivien näkökulmia sosiaalisen median käyttöön. Kirjoitin tutkimukseni tuloksista viimeisimmässä Yhdyskuntasuunnittelu-lehdessä otsikolla ”Ei kaupunkisuunnittelu ole mikään tykkäämisjuttu – Sosiaalisen median mahdollisuudet ja esteet kaupunkisuunnittelussa”.
Tutkimukseni osoittaa, että sosiaalisen median käyttöön liittyy ristiriitaisia asenteita, jotka jakavat kaupunkisuunnittelijoita kahteen leiriin, somen puolestapuhujiin ja sen vastustajiin. Tämä lienee tuttu ilmiö muissakin konteksteissa. Some näyttää aiheuttavan kitkaa suunnitteluorganisaatioissa, koska vallitsevaan suunnittelukulttuuriin on vaikea sovittaa sosiaalisen median dynamiikkaa ja itseorganisoituvaa toimintaa. Toisaalta ilmassa on odotuksia siitä, että suunnittelukulttuuri muuttuisi entistä vuorovaikutteisemmaksi ja sosiaalisen median kautta organisoituvasta toiminnasta tulisi kaupunkisuunnittelun ja -kehittämisen voimavara.
Kuten alussa mainitsin, sosiaalinen media ei ole kaupunkisuunnittelun näkökulmasta ainoastaan vuorovaikutusväline, vaan se voidaan myös nähdä informaation lähteenä. Tutkimuksessani havaitsin, että osa suunnittelijoista on erittäin kiinnostuneita mahdollisuuksista tutkia ja analysoida sosiaalisessa mediassa käyttäjien tuottamia sisältöjä. Sitä kautta toivotaan uutta ymmärrystä esimerkiksi kaupunkiympäristön käytöstä, kuten liikkumistottumuksista. Haasteena kuitenkin on sekä sosiaalisen median datan että suunnittelun tarpeisiin soveltuvien analyysityökalujen heikko saatavuus.
Tulevaisuudessa suhtautuminen sosiaaliseen mediaan ei ehkä enää ole kyllä tai ei -kysymys. Kyse on pikemminkin siitä, miten sosiaalisen median mahdollisuudet hyödynnetään suunnitteluorganisaatioissa tuloksellisella tavalla ja miten somen kielteiset vaikutukset pystytään ylittämään, tai ainakin minimoimaan.
Eri kulttuureista tulevien ihmisten välistä dialogia tarvitaan, jotta suunnittelussa ei suljettaisi ketään ulkopuolelle. Interkulttuurisuus on osa koulujemme opetusohjelmaa, ja samaa ajattelua tarvitaan myös kaupunkisuunnittelussa. Osallistuin maaliskuun lopulla Dortmundissa INTERPART-tutkimushankkeen symposiumiin, jossa interkulttuurisuutta käsiteltiin erityisesti elinympäristöjen suunnittelun ja osallistumisen näkökulmasta.
Kulttuurierot osallistumisen esteinä
Kieli on itsestään selvä ja ehkä suurin este interkulttuuriselle vuorovaikutukselle. Kaupunkisuunnittelussa yhteinen kieli ei välttämättä toteudu edes samaa äidinkieltä puhuvien kesken, koska alan termistö on monelle kansalaiselle outoa. Muita erottavia tekijöitä voivat suunnitteluun liittyvässä vuorovaikutustilanteessa olla esimerkiksi asenne viranhaltijoita kohtaan tai kulttuurisidonnaiset roolit, kuten eri sukupuolten välisen kanssakäymisen tavat tai rajoitteet.
INTERPART-symposiumissa paikallista kieltä taitamattomana sain itsekin kokea konkreettisesti kielimuurin. Osa ohjelmasta oli saksan kielellä, osa englanniksi, ja osallistujat tulkkasivat tarpeen mukaan keskusteluja toisilleen. Samalla, kun ymmärtämisen vaikeus turhautti, teki myös hyvää kokea itse kielimuurin aiheuttama etääntyminen toisista ihmisistä. Tämän kokemuksen tulen kyllä muistamaan vuorovaikutusta suunnitellessani.
Kielirajat luovat kuplia
Eri äidinkieltä puhuvien ihmisen välisen kommunikaation vaikeus on tuttua kaksikielisissä kunnissamme. Vaikka peruskoulussamme opetetaan suurimmalle osalle sekä ruotsia että suomea, onnistuu kaksikieliseen keskusteluun osallistuminen vain harvoilta.
Käytännössä eri kieliryhmien osallistuminen eriytyy helposti omiin kupliinsa, vaikka asia olisikin kaikille yhteinen. Esimerkiksi Sipoossa Muistojen Nikkilä -projektissa päädyttiin kuntalaisten palautteen perusteella käyttämään kahta eri tunnistetta (#muistojennikkilä ja #minnenasnickby) someviestinnässä. Tuntuu pikkujutulta, mutta käytännössä eri kielille annetut omat tunnisteet eriyttivät suomen- ja ruotsinkieliset julkaisut omiin kupliinsa. Alla olevista kuvista näet, miten erilaiselta Muistojen Nikkilä näyttää Instagramissa riippuen siitä, kumman tunnisteen ja kielen kautta sitä katselee.
Kaksi eri tunnistetta, kaksi eri maailmaa.
Vieraskielisten osuus on kasvussa Suomessa
Eri kieliryhmien ja eri kulttuureista tulevien ihmisten osallistaminen tulee myös Suomessa olemaan tulevaisuudessa entistä tärkeämpää. Tilastokeskuksen tuoreen julkaisun mukaan vieraskielisiä on Suomessa tällä hetkellä seitsemän prosenttia väestöstä. Ei kuulosta paljolta, mutta määrä on kasvanut viidessä vuodessa yli 100.000 henkilöllä. Tällä hetkellä eniten vieraskielisiä on Vantaalla, melkein joka viides, ja on selvää, että osuus kasvaa tulevaisuudessakin.
Hyvä on myös muistaa, että ulkomaalaistaustaisten joukko on moninainen: esimerkiksi Helsinki erottelee tilastoissaan ulkomaalaistaustaiset, vieraskieliset, ulkomaan kansalaiset sekä pakolaiset ja turvapaikanhakijat. Lisäksi on useita eri tilanteita, joissa maahan muutetaan ja näillä erilaisilla ihmisillä on hyvin erilaisia tarpeita ja toiveita sekä elinympäristön että sen suunnitteluun osallistumisen suhteen.
Sähköiselle osallistumiselle pitää olla syy!
INTERPART-symposiumin yhtenä tarkoituksena oli kartoittaa lähtökohtia digitaalisten välineiden (mm. verkkosivustojen, vuorovaikutusalustojen, sosiaalisen median ja mobiiliappien) kehittämiselle interkulttuurisen dialogin avuksi. Keskustelussa nousi esiin monet tutut kriteerit, kuten luottamuksen rakentaminen, osallistumisen vaikuttavuus, käyttäjien (sekä kansalaisten että suunnittelijoiden) osallistaminen vuorovaikutuksen ja osallistumistyökalujen suunnitteluun, avoimuus, deliberatiivisuus, tarkoituksenmukaisuus ja tehokkuus.
Max Kortlander (Waag – Technology and Society, Amsterdam) herätteli pohtimaan, mitä sähköisellä osallistumisella ylipäätään tavoitellaan. Koska dialogin aikaansaaminen verkossa on äärimmäisen vaikeaa, ellei jopa mahdotonta, pitää miettiä tarkasti, miksi verkkoa halutaan käyttää. Kasvokkainen vuorovaikutus voittaa aina dialogisuudessa verkkokeskustelut, mutta verkon hyötyjä ovat muun muassa laajemman kohderyhmän tavoittaminen ja mahdollisuus anonyymiin keskusteluun.
Yhdistä online ja offline
Verkossa ja ”livenä” tapahtuva vuorovaikutus tulisi muistaa kytkeä toisiinsa, koska molemmat ovat omalla tavallaan rajallisia. Verkko voi esimerkiksi auttaa tekemään näkyväksi kasvokkain käytyä keskustelua.
Ranskassa asuinalueiden suunnitteluun liittyvää osallistumista kehittänyt Khedidja Mamou (Centre de Recherche sur l’Habitat) oli havainnut, että osallistujat halusivat paitsi saada oman äänensä kuuluviin, myös tulla nähdyiksi. Hankkeessa vuorovaikutusta dokumentoitiin kuvin ja videoin, joita julkaistiin verkossa. La Ville est à tuotes -sivusto kokoaa yhteen ja tekee omalta osaltaan näkyväksi Ranskassa käynnissä olevat interkultuuriset osallistamishankkeet.
Valmista työkalupakkia ei ole – eikä tule
Lopuksi todetiin, että interkulttuuriseen vuorovaikutuksen työkalupakkia ei ole, eikä sellaista tule koskaan olemaankaan. Tilanteet ovat aina erilaisia, joten osallistuminen on suunniteltava tapauskohtaisesti. Esimerkkejä kuitenkin löytyy vaikkapa erilaisia osallistumishankkeita yhteen kokoavalta Participedia -verkkosivustolta. Toinen hyödyllinen tietolähde on yhteissuunnittelun prosessin eri vaiheita esittelevä Hollantilaisen Waagin toteuttama co-creation navigator.
INTERPART-hankkeen vetäjä Christiane Droste huomautti kommenttipuheenvuorossaan, että kysymys ei oikeastaan ole siitä, minkälaisia työkalupakkeja tai ohjeistuksia meillä on, vaan kysymys on ensisijaisesti asenteesta.
Ja näinhän se on – vuorovaikutteisessa suunnittelussa tarvitaan ennen kaikkea avointa ja ihmisläheistä asennoitumista.
riitainen suhde){kind=link}
dialogia etsimässä){kind=link}